Sivukartta


ÄOL ry
  Ajankohtaista
Verkkokauppa
Virke
  Äidinkielen opettajaksi
Paikallisyhdistykset
Linkit
  Yhteystiedot
   
  Jäsenille -->
   
  Etusivulle
   
   
   
  ÄOL:n yhteystiedot
    

Hallituskatu 2 B, 3 krs

00170 Helsinki

Puh. (09) 3511 763


 


Marja Norri-Hakamies pitää nettipäiväkirjaa helmikuun ajan

Joensuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana (Lyseon peruskoulussa) lähes 20 vuotta toiminut Marja Norri-Hakamies kertoo nettipäiväkirjassaan omasta työstään kuukauden ajan.

Kuvan opettajastaan on piirtänyt 7B-luokan oppilas Henna Tarkkonen.

Kommentteja hänelle voi lähettää osoitteeseen mnh@susiraja.net

 

Lauantaina 25.2.2006

Aamulla ahkeroin 7.-luokkalaisten kokeet niin pitkälle, että päätin palkita itseni iltapäivän kamarimusiikkikonsertilla Taidemuseolla. No, säveltäjät olivat minulle ennestään tuntemattomia - Reinhold Gliere ja Erwin Schulhoff - ja musiikki ehkä hieman liian modernia makuuni, varsinkin jälkimmäisen, mutta aurinkoiseen päivään oli kannattanut lähteä ulkoilemaan. Jo matkalla olin saanut hienon kuuloaistimuksen, kun tiainen oli konsertoinut iloisesti ja pitkään ti-di dyy, ti-di dyy, titi... Viime vuosina olen nimittäin monesti kuullut väitettävän, että talitiaisetkin olisivat ilman saastumisen vuoksi ruvenneet laulamaan vain tityy, tityy...

Konsertin jälkeen kävin kirpputorilla etsimässä vanhanaikaisia suksisauvoja, joista voisi vaihtaa pyöreän nahkahihnaisen somman omaani, sillä eilisellä hiihtoretkellä olin huomannut somman rikkoutuneen. Löytyi!

Torin laidalla lämmitetyillä ja sulilla kävelykaduilla liikkuessani pitkävartiset talvisaappaat alkoivat tuntua liian kuumilta. Kevättalvi onkin se vuodenaika, jolloin eniten kaipaan kotiseuduilleni ja Länsi-Suomeen, kun tiedän, että kohta siellä jo riisutaan talvitamineet ja täällä vielä hanget hohtavat.

Iltapuoleen alkoi pakkanen kiristyä, joten hiihtokeli ei ollut enää yhtä hyvä kuin eilen. Tunnin hiihtolenkki sai siis riittää, ja HS:n neljän tähden sudoku ratkesi saunassa.

Laskiaissunnuntaina 26.2.2006

Iltapäivällä on tulossa vieraita, joten jo aamusta nousin suhteellisen varhain leipomaan ja kotia siistimään. Sämpylätaikinan noustessa luin lehdet, leivonnaisten paistuessa viimeistelin seitsemänsien kokeet: B-luokan  keskiarvo 8.0 ja E-luokan 7.4.

Hetkeksi unohduin myös Ilkka Malmbergin Seitsemän miehen äärelle etsiessäni uusia ideoita Aleksis Kiven ja veljesten käsittelyyn, jota aloittelen huomenna 9D:n kanssa. Viime vuonna muistaakseni nauhoitin Suuri suomalainen -ohjelmasarjan Aleksis Kivi -osan, joka taisi olla ihan kohtalainen. Löytäisinköhän sen jostain?

***

Vieraat kävivät ja ilta oli mukava, vaikka Suomi oli kuulemma hävinnyt ... Minne? No, lupasimme, ettemme puhuisi kisoista, mikä meiltä helposti onnistui.

Blogikuukauteni on lopuillaan. Noin neljän kuukauden ajan olen kirjoittanut elämästäni äidinkielenopettajana täällä Susirajan tuntumassa. Olen yrittänyt valottaa sekä työni arkea että paljastaa jotakin koulunulkopuolisesta elämästäni todistaakseni, että emme me opettajatkaan elä pelkästään koulua varten, vaikka se suuren osan ajastamme haukkaakin. Opettajuus saattaa nimittäin olla jopa elämäntapa, sillä välillä voi olla  vaikea erottaa toisistaan työtä ja harrastuksia vaikkapa lehtiä tai kirjoja lukiessa, tai elokuvissa ja teatterissa käydessä.

Toisin kuin Aino Kantola, jonka teoksen motiiveja ja taustoja Raision Vaisaaren opettajat Uusimmassa Opettaja-lehdessä pohtivat, olen halunnut kirjoittaa koulustani enimmäkseen positiivisesti, sillä enimmäkseen positiivinen paikka Lypemme onkin. Jokaisessa työssä tulee eteen ikävyyksiä, haasteita ja hidasteita, mutta sellaisia kohdatessani yritän ajatella, ettei minun sentään tarvitse taistella metsässä karhujen kanssa, niin kuin tässä maassa ennen. Sitä paitsi  - minä pidän työstäni: tunnen antamisen iloa, kun saan opettaa nuorille jotakin, mitä he eivät ennestään tienneet, ja iloitsen, kun huomaan, etten ole minäkään vielä niin vanha, etten oppilailtani uutta oppisi. Ikävältä tuntuu, jos opettaja vastentahtoisesti joutuu tekemään työtään vuodesta toiseen.

Vaikka sanani ovat virranneet vuolaana kuin Pielisjoki, kuten ystäväni totesi, enemmänkin olisi ollut kirjoitettavaa, mutta ensi viikolla toivon vuorostani pääseväni lukemaan, miten jossakin muualla kollega elää, opettajaa ja ajattelee. Sitä odottaessa taidan lukea, mitä viialalainen äidinkielenopettaja Eila Pöyhönen kertoi päiväkirjassaan kouluvuodesta 1975 ( julk. Otava 1976). Tuolloin minä en vielä tiennyt opettajaksi ryhtyvänikään.

Dixi et animam levavi.

Perjantaina 24.2.2006

Eestimaa, mu õnn, mu rõõm.... Tänään vietetään Viron itsenäisyyspäivää. Onnentoivotukset kaikille kielisukulaisilleni Suomenlahden eteläpuolelle! Jos minulla olisi oma lipputanko, nostaisin sinne liehumaan sini-musta-valkean lipun.

Työpäiväni koulussa oli jälleen kadehdittavan lyhyt ja helppo: kahdeksannen luokan kanssa puhuttiin sankaruudesta ja yritettiin sopia suullisten esitysten aikataulusta, joka jäi kuitenkin vielä avoimeksi, ja seitsemäs luokka teki referaattejaan. Välissä olevan hyppytunnin pystyin hyödyntämään mapittamalla opettajanpöydälleni kasautunutta paperiröykkiötä, kun luokkaan ei ollut tulossa muuta opetusta. Ja selvitettävää riitti. Runsaan metrisen pöydän jatkoksi olen ottanut kaksi irrallista pulpettia.

Syksyllä kävimme tutustumassa Tampereella uudessa Sammon lukiossa, josta Opettajassakin kirjoitettiin, ja hämmästelimme, miten pienet työpöydät luokkiin oli opettajille varattu. Paperien käsittelyä ei arkkitehtien mukaan enää luokissa tarvittane. Toivottavasti meidän uudisrakennuksessamme otetaan opettajien toiveet isoista työpöydistä huomioon, vaikka datakameraihmeet käyttöön tulisivatkin.

Kun puolenpäivän aikaan poissaolokirjaukset hoidettuani viimein toivotin kollegoilleni hyvää viikonloppua, moittivat nämä minua elvistelystä jäädessään hikoilemaan kuuman tunkkaiseen työhuoneeseemme. Vaan repussa minullakin 40 koepaperia, kotona saman verran novellianalyyseja sekä Vänrikki Stool - tehtävämonisteita, odottivat vielä lukijaansa.

Kotona kävin tietenkin ensin (muru)kahvikupposen ja päivän postin kimppuun. Koska kotimatkalla sää oli tuntunut keväisen suojaisalta, päätin vielä lähteä hiihtäen K- Market Kanervalaan - mikä nimihirviö; entinen Eväskontti kuulostaa paljon paremmalta. Siispä monot jalkaan ja reppu selkään.

Keli oli voitelemattomille puupohjasuksilleni mitä loistavin, joten tein pari ylimääräistä kierrosta Kanervalan metsälenkillä. Tänä talvena hiihtäminen on jäänyt edellisiä paljon vähemmäksi, ehkä tammikuun pakkasien, ehkä pidentyneen työmatkan vuoksi, jolloin kauppaan voi poiketa jo kotiin tullessa. Menneinä talvina olen usein lähtenyt työpäivän jälkeen hiihtäen kauppa-asiat hoitamaan. Eipä ole juuri muita suksia kaupan seinustalla näkynyt!

Illalla puhelin vielä pitkään saman ystäväni kanssa, joka eilenkin soitti. Eipä hänen työstään juuri kielivirheitä ollut löytynyt, ammattilaisen, mutta puolipisteen paikasta voi aina keskustella, jos asiaan vihkiytyneet kohtaavat. Muistan kuinka 20-vuotisen ystävyytemme kunniaksi meitä matkasi neljä opiskeluaikaista ystävää yhdessä uudelleen itsenäistyneeseen Viroon, ja heti laivalla kiihkeästi rupesimme keskustelemaan objektin sijamuodoista! Sama porukka oli opiskelujen lomassa istunut tuntikausia yliopiston päärakennuksen kuppilassa ja sitten jatkanut vielä illalla puhelimessa... Tuolloin HPY:n paikallispuhelut maksoivat vain 20 penniä, puhuipa kuinka kauan tahansa. Oi aikoja... Ne tulivat mukavasti mieleen!

Myös ystäväni tunnusti hurahtaneensa sudokuihin. “Aikavarkaiksi” hän  niitä kutsuu.

 

Torstaina 23.2.2006

Olinko jo eilen päässyt niin autoilun makuun, että tänäänkin piti kouluun pikkuautolla hyrryyttää? Ei, vaan OAJ:n vaalien vuoksi paikallisyhdistys tarjoaa vaalikahvit, jonka järjestelyt annettiin valvontaluokkani vastuulle luokkaretkirahastonsa kartuttamiseksi. Minä lupasin roudata kahvit, sokerit ja muut tykötarpeet, oppilaat toivat pullat ja muut mussutukset. - Työpäivän päätyttyä olinkin jo niin taas urautunut kävelymatkaani, että “Suappi” oli jäädä koulun parkkipaikalle! Onnellisesti sen kuitenkin sain peruutetuksi jopa ensi yrittämällä talliinsa!

 Joka kuukauden viimeiseksi torstaiksi alustavasti sovittu opettajainkokous oli tänään peruttu ja siirretty ensi viikolle, joten olin kotona jo reilusti ennen neljää. Joensuun kaupunginorkesterin konsertti oli mielessäni vielä iltapäivällä, mutta kun lähdön hetki olisi koittanut, väsymys voitti. Jos lähtisin, kirjalliset työt siirtyisivät taas... ja taas ja taas ja taas.... Haluaisin ennen hiihtolomaa mahdollisimman puhtaan pöydän.

Oikeastaan oli siksikin hyvä, etten konserttiin lähtenyt, kun tähän koneen ääreen istahdettuani eräs helsinkiläinen opiskeluaikainen ystäväni  soitti. Melkoinen tovi siinä rupateltiin ja kuulumisia vaihdettiin. Etelän hiihtoloma on meneillään, ja tunnollisen opettajan tavoin ystävänikin on viettänyt lomansa vatsatautia potien. Hänellä on tekeillä kirjallisuuden opettamiseen liittyvä artikkeli, josta myös keskustelimme. Aihe vaikutti kiinnostavalta, ja ystävä lupasi lähettää tekstinsä minulle sähköpostitse, jotta voisin sen kieliasuakin muka tarkistaa.

Erityistä opettamisen onnea koin tänään seitsemännen luokan tunnilla, jonka aiheena oli referaatti. Tunnin alussa kysyin, kuinka moni oppilaista on sanan aiemmin kuullut tai tietää, mitä sana tarkoittaa. Yksi oli kuullut, mutta hänkään ei tiennyt merkitystä. Lupasin, että lopputunnista kaikki ovat siis oppineet ainakin yhden uuden sanan, jolloin päivä ei ole mennyt hukkaan ja -  he ovat tuottaneet minulle yli 20-kertaisen opettamisen ilon!

 

 

Keskiviikkona 22.2.2006

Vaikka kotiuduin eilisestä kirjaesittelystä  ihan säälliseen aikaan, tänä aamuna tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt: myöhästyin linja-autosta! Onneksi pakkasta oli vain kymmenkunta astetta, niin että auto käynnistyi telttatallista lämmittämättäkin vaivattomasti. Samalla sain kuljetetuksi Ison suomen kieliopin kouluun. Yleensä käytän pikkuautoa vai painavista syistä. Neljän kilometrin matkan mieluummin kävelen ja säästän autoa, luontoa ja - itseäni: lyhyillä matkoilla kävely poistaa stressihormoneja, autoilu lisää...

Päivänavauksena tarjosin 8.-luokkalaisilleni vaihtoehdoksi Maallisen viisauden käsikirjan sijasta ISK:sta arvottua sivua, ja valinta osui sivuun xxx - eksistentiaalilause. Varsin vaitonaisina oppilaat kuuntelivat ja totesivat luettuani, etteivät he tainneet asiasta juuri mitään ymmärtää. Lohdutin, ettei heidän tarvinnutkaan. Kerroin 1697-sivuisen kirjan olevan toistaiseksi laajin esitys kielestämme ja silti sieltä puuttuvan attribuutin, jota minä olin omassa kokeessani vielä testauttanut.

“Miten se sitten jäsennetään?”  kuului heti kysymys. Kerroin jäsennyksen jäävän lausekeajattelun tasolle, jolloin  joku totesi: “ No, noin se on helpompi.” Mutta eivät oppilaat attribuuttikäsitettäkään vaikeana olleet pitäneet. Lupasin todistukseen lempeämpää arviointia, jos olin heiltä liikaa vaatinut, mutta eivät he vihoitelleet. Kysymykseeni, miten opettaisin ensi vuoden kahdeksansille, sain heti vastauksen: “Ei attribuuttia - silloin  ME  tiedämme enemmän!”

Eilen kirjaesittelystä kotiin kävellessäni pohdin, ettei minulla ole mitään deskriptiivistä (kuvailevaa) kielioppia vastaan, mutta ihmetyttää, miksi eturivin kielentutkijat yliopistoissa tuntuvat suhtautuvan niin nuivasti normatiiviseen eli ohjailevaan kielitietoon, jota kuitenkin maallikot useimmiten eniten tarvitsevat. Kun hankitaan uusi kännykkä tai tietokone, vain asialle vihkiytyneet ymmärtävät prosessorien, näytönohjainten, pikselien ja giga-, mega-, tai teratavujen hienoudet, joilla koneita kuvaillaan. Tavalliselle käyttäjälle useimmiten riittää, että hän tietää, mitä näppäintä painamalla saa tapahtumaan sen, mitä koneelta haluaa. Harva tarttuu ohjekirjaan etsiäkseen ja puntaroidakseen koneensa ominaisuuksia. Apua haetaan täsmäongelmiin. Miksi äidinkielen ammattilaiset häpeilevät ohjeiden antamista?

Kirjaesittelyssä oli ollut tietenkin puhe Joensuussa haussa olevista äidinkielen opettajien viroista. Pelkästään sähköisesti kuulemma niitä pitää hakea.. Uteliaisuudesta kävin vapaatunnillani minäkin netissä katsoakseni, millainen hakulomake oli. Tutkinnon opintoviikkoja kyseltiin jossakin kohdassa. Entäpä vanhamuotoisen tutkinnon suorittaneet, joiden laudatureja ja cumuja ei ole tutkinnossa opintoviikoiksi muunnettu? Ennen filosofian kandidaatti - niin kuin minullakin - tarkoitti loppututkintoa, nyt se on vain välitutkinto. Miten hakijoita voi tutkinnonuudistusten jälkeen tarkastella tasapuolisesti? Pelkästään sähköinen haku ei minusta vaikuta oikeudenmukaiselta.

Välitunneilla käytiin taas “pipokeskustelua”. Alituiseen “pipo päässä - pipo pois - pipo päähän” - härnäilyyn kyllästyneenä eräs opettaja oli eilen viimein kirjoittanut ainoan käytössä olevan rangaistuksemme eli jälki-istunnon. Heti aamulla olivat puhelimet soineet kuumina, kun äidit olivat soittaneet poikiensa puolesta. Kiihkein oli nimitellyt opettajia fasisteiksi, jotka hyökkäävät pahaa aavistamattomien oppilaitten kimppuun... Ja koko kuluvan lukuvuoden kun me olemme tapakasvatuskampanjaamme käyneet.

Ilmeisesti rangaistuksen uhka on tässäkin asiassa paras keino: kynä ja paperia mukaan, nimiä muistiin, niin johan pysyvät pipot poissa. Joidenkin mielestä pipokiista on turhanaikainen, ja ongelmana on eräiden (mies)opettajien välinpitämätön suhtautuminen yhteiseen kasvatustavoitteeseemme: heitä ei haittaa, jos oppilailla on myssy päässä tunneillakin. Oma ongelmansa on myös suhtautuminen tyttöjen päähineisiin, jotka kuuluvat asuun!

Kärsivällisesti olen yrittänyt oppilailleni selittää päähineettömyyden kuuluvan yleiseen länsimaiseen tapakulttuuriin, johon heitäkin koulun sääntöjen avulla yritetään kasvattaa. Naisille päähineet ovat sallitumpia, ja vanhan suomalaisen tavan mukaan naimisissa olevan naisen pitikin peittää päänsä, samasta perinteestähän  morsiamen valkoinen huntu juontaa juurensa. Kummallista, miten paljon juuri pään verhoiluun kuuluu myyttisiä sääntöjä: juutalaisten kipat, musliminaisten hunnut ja burghat, ja taannoin päiviteltiin, kun naispresidenttimme teki valtiovierailun Ruotsin hoviin paljaspäin!

Tunnit sujuivat rauhallisesti: 9C:llä ja 9D:llä palattiin vielä hetkeksi Kalevalan aihepiiriin, 7E aloitti referaatin tekoa, ja oma luokkani...

Oma 9E:ni tuotti opettajalleen taas miltei hetkellisen flow’n. Keskustelun kohteena oli Aino Kallaksen pienoisromaani Gerdruta Carbonai, johon sovelsimme erilaisia kirjallisuuden analysoinnin käsitteitä. Äkkiä oppilaat ryhtyivät oma-aloitteisesti  pohtimaan laivasta maalle saapuneen pojan olemusta:  oliko hän todellinen vai ruton vertauskuvallinen hahmo. Mielipiteet sinkoilivat pyytämättä mutta hallitusti. Istuin pöytäni taakse ja seurasin katseellani keskustelijoita kuin bingispalloa, joka rytmisesti poukkoilee laidalta toiselle. Ainakin seitsemän keskustelijaa intoutui parhaimmillaan ottamaan perustellusti kantaa...  Paradoksaalista, että opettajantyön parhaita hetkiä on huomata tulleensa tarpeettomaksi.

Myös valvontaluokkani keskiviikon viimeiset tunnit taisivat mennä tavanomaista paremmin. Ainakin toivon niin...

***

Tänä iltana olisi Anders Mustonen avannut Joensuun musiikkitalven Taidemuseolla ja runoilija Anna-Mari Kaskinen esiintynyt seurakuntakeskuksessa, mutta päätin pysytellä kotona kirjallisissa töissä.

 

Tiistaina 21.2.2006

ISÄNTÄ  JAHTASI  VIERASTAAN  KITARALLA  PUKINMÄESSÄ

Ei voi olla totta! Otsikko on Helsingin Sanomien kaupunkisivun vaaksankorkuisesta ja kahden palstan levyisestä uutisesta, ja ingressi jatkaa: “Janne Ahosen kehno menestys suututti miehen.” - Juuri kun olen viime viikolla pauhannut oppilaille, miten HS:n uutiset kertovat laajavaikutteisemmista asioista kuin IS:n. Ensi vuoden sanomalehtiviikon yksi teema voisi olla turhimman ja tärkeimmän uutisen etsimistä lehdistä.

Viime viikollakin toki pohdittiin oppilaitten miniuutislähetyksiin poimittujen tietojen merkittävyyttä. Mielipiteet tietenkin vaihtelivat; Toni Halme -uutisoinnista kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä: ketä kiinnostaa!  Vastikään luin pikku-uutisen jonkun skotin tekemästä pienimuotoisesta tutkimuksesta, jossa todistettiin yksilöitä koskevien tapahtumien, juorujen, jäävän yhteiskunnallisia asioita helpommin ihmisten mieliin. Saman huomaa, kun teettää oppilailla referaatteja: vaikka miten painottaisi laajojen kokonaisuuksien merkitystä, lapset poimivat tekstiinsä esimerkkitapaukset.

Nopeasti selailin päivän muun postin: Suomela-ilmaisjakelussa esiteltiin johdottomia valokatkaisimia - hyvä idea Huvimajani hirsiseiniin! Kotiliedessä oli jälleen esillä Aino Kantola. Tiede (2000) -lehteen en vielä ennättänyt paneutua, sillä puolitoista tuntia on lyhyt aika, kun kohta pitää kiirehtiä “voimaantumaan” WSOY:n kirjaesittelyyn. Jospa uusi kirjatarjokas siellä paremmin hahmottuisi.

 

Maanantaina 20.2.2006

Aamulla työhön lähtiessä oli niin valoisaa, että pelkäsin jo liian myöhään olevani liikkeellä, mutta ei: kello oli 7.20. Päivä on todellakin monta kukonaskelta pitempi kuin joulun aikaan. Toivottavasti askelissa ei  kulje myös  lintuinfluenssa.

Työstä palatessani oli jo melkein käsineiden hukkaamiskeli: aamun seitsemisen pakkasastetta oli vaihtunut lähes suojasääksi ja kintaat oli riisuttava. Jostakin pensaistosta kuului sirkutusta. Suvantosiltaa kulkiessani laskin Joensuun kokotalviset uskolliset muuttolinnut: kaupungin keskustan tuntumassa  komeili yhtä aikaa kuusi nostokurkea, joista yksi oman koulumme uudisrakennuksen yllä. Seitsemäs näyttää jo lähteneen  yliopiston lisärakennuksen liepeiltä matkoihinsa, mutta varmaan kohta yksi taas nousee yksi torin kupeelle pystytettävän uuden tavaratalon työmaalle.

Työmatkojen väliin mahtui vain kolme tuntia, joista kahdella taisin valitettavasti itse olla suurimman osan äänessä. Oma 9E:ni intoutui sen sijaan keskustelemaan Sari Malkamäen Matkustaja-novellistakin niin, että kukaan ei muistanut kysellä kokeiden palautusta.

Kahdeksasluokkalaisten suullisten esitysten aikataulutus jäi vielä kesken, mutta aiheiksi sovittiin sankarit tai satusuomalaiset; yhdeksäsluokkalaisten aiheina ovat suomalaiset kirjailijat, joista tehdään myös kirjallinen työ.

En mielelläni kutsuisi peruskoulussa kirjoitettua työtä tutkielmaksi vaan pikemminkin esitelmäksi. Tutkielmassa pitäisi olla selkeä kysymyksenasettelu, jollaiseen harva 9.-luokkalainen vielä pystyy. Useimmilla työ jää vielä esittelyn tasolle. Nimitysasia ei minusta ole sivuseikka: jos ensimmäiseksi tutkielmaksi hyväksytään netistä kopioitu leikkaa-liimaa -kokoelma, yliopisto on tulevaisuudessa kohta pullollaan jari-vilen-tason graduja. Virheistä poisoppiminen on paljon vaikeampaa kuin kokonaan uuden omaksuminen. Valitettavasti “tutkielmia” teetetään jo alakoulun puolella. Kohta kai jo esikoulussa.

ÄOL:n vuosikirjan lopussa esitellään  kieliopin opettamisen periaatteita peruskoulun yläluokkien oppikirjoissa. Koska kouluun oli tänään tullut Otavan Loitsu ja huomenna on WSOY:n Voiman esittely, päätin saman tien vähän vertailla kirjoja. Meillä on muutaman vuoden ollut käytössä Otavan Aleksis, joka valittiin yhteispäätöksellä sarjan selkeyden ja niukan sisällön vuoksi: hyväksi koettua lisämateriaalia joka opettajalle kertyy vuosien mittaan ihan liian kanssa. Käytössä vasta huomattiin Aleksiksen ongelmat:  kaksikirjaisuus on kaiken kaikkiaan rasite, ja varsinaista  mielikuvituksettomuutta osoittaa oppi- ja harjoituskirjan kansien liiallinen yhdennäköisyys - kirjoja on vaikea erottaa toisistaan. (Harjoituskirjan kanteen sopisi mainiosti oppikirjan kansieläimen pentu) Lisäksi opettajan vastauskirja aivan vilisee virheitä, mikä heikentää luottamusta kirjasarjaan!

Vuosikirjan esittelyjen mukaan sekä Loitsussa että Voimassa näkyy selvästi Ison suomen kieliopin vaikutus. Kieliopin opettamisen merkitystä ei enää vähätellä niin kuin joitakin vuosia sitten, mutta uusia näkökulmia kummassakin kirjassa luvataan. Elämyksiä, oivaltamista ja kielen ymmärtämistä kokonaisuudeksi ja järjestelmäksi - ei pelkkää kieliopillisten termien pänttäämistä!

Jassoo, ja vai niin! (Ilmaus on anopiltani.) Kuka opettaja 2000-luvulla - tai edes 1990-luvulla - on pänttäyttänyt pelkkiä kielioppitermejä?! Jotta kielestä voidaan keskustella, täytyy olla yhteinen sanasto, ja kukapa sen opettaa, jos ei peruskoulun äidinkielen opettaja. Melkoinen urakka olisi Matti Leiwo -kisailijoillakin selvitä tehtävistään ilman perusterminologiaa, mutta harvoin on professoritaholta kiitosta kuulunut hyvin tehdystä pohjatyöstä - moitetta tuntien tylsyydestä kyllä ihan riittämiin. Hyvin syvällisiin pohdintoihin ei peruskoulun tuntimäärillä ja koko ikäluokan kanssa vielä voi ruveta, vaikka halua olisikin.  Niin kuin eläköitynyt kollegani tapasi sanoa: vain peruskouluun ja hautausmaalle kelpuutetaan kaikki!

Taito, Voima, Taju -kirjasarjan perusidea aukeamasijoittelusta on onnistunut, mutta kirja on aivan liian iso. Taitossa häiritsevät myös aivan liian kapeat marginaalit, jotka kaiken lisäksi on usein väritetty liian vahvasti. Ilmavuus puuttuu. Osittain sama kapeamarginaalisuus vaivaa Loitsuakin, mutta muuten sen yleisilme on levollisempi. Liian täyteen ahdetuilta vaikuttavat molemmat, mikä kai lienee nykyajan trendi.

Loitsun sisällysluettelo on paljon helppokäyttöisempi kuin Voiman. Kummassakin kirjassa on hakemisto, mikä helpottaa opittavan asian etsimistä, jos oppilas on ollut poissa koulusta, mutta minä en ole koskaan innostunut sisällysluettelon ylen lennokkaista otsikoista, jotka muka houkuttavat puppekirjaefektin tavoin kurkkaamaan, mitähän täältä löytyy.  Ikimuistoisimpia  rimanalituksia oli muinoisen Sanavalmis I:n otsikko ”Ihmeellinen kuu”, jonka alta olisi pitänyt löytää - kirjallisuuden lajit! Hakemistoa ei tainnut olla.

Pitäydynkö liiaksi ulkonaisissa seikoissa? Minusta ensivaikutelma on tärkeä. Kirjan pitää näyttää kirjalta, ei sen tarvitse olla liiaksi sarjakuva- tai Seiskalehden näköinen, saati tietokoneruudun. Kirja on kirja,  mielellään pitkäikäinen. Miksi edes me äidinkielenopettajat emme arvostaisi myös oppikirjaa  arvokkaana ja bibliofiilisenä esineenä?

Loitsu 9:n harjoitukset viehättävät. Oikeinkirjoitustehtäviinkin on keksitty uuvuttavien “korjaa virheet” -tekstien tilalle aivan uudentyyppisiä vaihtoehtoja. Lisäksi tehtävät on onnistuttu laatimaan niin, ettei ne voi tehdä vihkoon tarvitsematta mekaanisesti kopioida kaikkea. Loitsua saattaisi jopa lopun projektitöitä lukuun ottamatta  pystyä käyttämään melko järjestelmällisesti edeten. Vaikka oppiainetta en vaihtaisi, välillä kadehdin kielten ja matematiikan opettajia, jotka voivat systemaattisesti edetä sivulta ja kappaleesta seuraavaan. Meitä yritetään pomppuuttaa “pysäkiltä toiselle”, kun jo muutenkin kielentuntemuksen, kirjoittamisen, suullisten, viestinnän ja muiden aihepiirien järkevä aikatauluttaminen tuottaa toisinaan päänvaivaa. Toisaalta kieltenopettajat tuntuvat totisemmin pähkäilevän oppiennätysten kanssa, meille on selvää, ettei kaikkea voikaan ennättää.

Paras kirjasarja, josta koskaan olen opettanut on WG:n kovakantinen Äidinkielen avain 1980-luvulta. Se on havainnollinen, selkeä ja ajaton. Monia sarjoja olen opettajavuosieni aikana nähnyt, kokeillut ja hyllystäni hävittänyt, mutta Avain on ja pysyy varmaan viimeiseen asti. - Ehkä olen vanhanaikainen, mutta vanhanaikaisena pysymisestä on se hyöty, että jossakin vaiheessa kun taas palataan entiseen, huomaa olleensa hetken aikaansa edellä!

***

Illan Prismassa käsiteltiin mielenkiintoisesti synestesiaa. Bouba ja kiki -testi täytyy viedä huomenna luokkahuoneeseenkin.

***

Minulla ja Marco Bjurströmillä muuten on yhteinen liikuntaharrastus: HS:n urheilusivujen yli hyppääminen.

 

Sunnuntaina 12.2.2006

 

Kävin tänään  isäni kanssa Humppilan kirkossa, jossa lääninrovasti kertoi muun muassa, mitä septuagesimasunnuntai tarkoittaa = noin 70 päivää pääsisäiseen. Vaikka Forssasta on Humppilaan vain 20 kilometrin matka, olimme kumpikin ensimmäistä kertaa siellä kirkossa.

Oikeastaan matkamme päätarkoitus olikin käydä kirkolta vajaan kahden kilometrin päässä  (noin 3000 askelta) sijaitsevassa “Huvimajassani”, jonka syksyllä tulin itselleni hankkineeksi – ostoksestani eivät kaikki ystävänikään vielä tiedä! Vaikka kauppa syntyi nopeasti, mistään impulssiostosta ei silti ollut kyse.

Halki, poikki vai läpi Suomen tuon tuostakin eri reittejä matkatessani olen aina haikeasti katsellut pienten mökkien muodostamia kylärykelmiä. Minkä lie topeliaanisen maailmankuvan kasvattina en ole koskaan edes unelmoinut isoista prameista rakennuksista vaan matalista punaisista mökeistä pikkuruutuisine ikkunoineen ja vänkyröine omenapuineen. Tuskin elämä pikkumökeissä kovin idyllistä aina on ollut, niin paljon niitä näkee hylättyinä, ja kun silmiini matkalla osuu autioitunut pihapiiri, haluaisin oitis ryhtyä toimiin sen pelastamiseksi.

Yhden vanhan rakennuksen pelastustoimet olen jo organisoinutkin, kun isäni ja puolisoni aikoinaan kunnostivat lapsuuskotini pihan yli satavuotiaasta hirsipirtistä perheelleni pikkuruisen kesäkodin. Nyt monistakin eri syistä on tullut tarve uudelle kesäkodille.

Järvenrantamökit ovat hinnoitelleet itsensä minun ulottumattomiini, ja taidan ollakin siitä erikoinen suomalainen, ettei omalla uimarannalla ole minulle  merkitystä. Enemmän arvostan kunnollista (lue: kunnallista) juomavettä. Liian monena lapsuuskesänä on kärsitty kaivojen kuivamisista, ja Pikku Prinssin sanoja lainatakseni tiedän, missä piilee autiomaan kauneuden salaisuus.

Maalaislapsena tiedän myös, mitä merkitsevät hyvät ja huonot kulkuyhteydet. Huvimajaltani pääsee yhdeksän kertaa vuorokaudessa runsaassa tunnissa junalla Turkuun tai Tampereelle, pikavuorolla  noin kahdessa tunnissa Helsinkiin tai Poriin. Kunnan kirjastoon, kauppoihin, pankkiin, postiin ja jopa kunnan pikkuruisen lammen uimarantaan on alle kilometri! Huvimajaksi aloin mökkiä kutsua, kun kaiken infrastruktuurin, tontin ja valmiin kunnallistekniikan arvon yhteen ynnättyäni arvelin, että itse rakennus maksaa tuskin saman vertaa kuin läheisessä rautakaupassa myytävänä oleva 8-kulmainen puutarhamaja.

“Täytyy kyllä myöntää, että olisi tainnut jäädä minulta ostamatta”, totesi eräs työtoverini, kun hänelle Huvimajani kuvaa näytin. No, jos on oma mökki Saimaan rannalla... mutta minäpä haluankin kesällä Päijänteen länsipuolelle!  Omenapuita tontillani ei vielä ole – luumupuita kyllä – vaan kunhan tulee toukokuu... Ja sitten kun omenapuuni ovat kukassa, ovat vieraatkin tervetulleita!

****

Muu sunnuntai kului seurustellessa, television ääressä ja vanhemmilleni tulleita lehtiä lukiessa. Äiti oli tapansa mukaan lastaan odottaessaan valmistanut kaikki herkut melkein kuin jouluna, vain rosolli puuttui mutta perunalaatikkoa tietenkin oli – meillä sitä ei tosin kutsuta hämäläiseksi tai imellytetyksi, vaikka samasta ruuasta lienee kyse.

Vanhempieni vesivahinkoremontista saattaa tulla pitkällinen, sillä pikku asiaa korjatessaan putkimies oli porannut reiän suoraan vesijohtoputkeen, josta oli virrannut vettä toista tuntia, ennen kuin huoltomies oli saatu sulkemaan päähana! Apua!

 

Maanantaina 13.2.2006

Aamupäivällä hoidin Forssassa  sekä omia että vanhempieni asioita puhelimitse ja virastoissa. Paluumatkaan lähdin jälleen Hämeenlinnan kautta, vaikka jokin muukin yhteys olisi saattanut tällä kertaa olla yhtä nopea.

Jo lauantaina olin ennättänyt junamatkalla tarkastaa ison osan kahdeksansien luokkien koepapereista; kokeiden tarkastaminen on mekaanisempaa kuin kirjoitelmien tai kirjaesittelyjen lukeminen ja siksi sujuu paljon nopeammin. Käyn kokeet läpi aina sivu kerrallaan, jotta arvostelu pysyy yhtenäisenä.  Kun viimeinenkin lauseenjäsen oli jossakin Lahden ja Kouvolan välillä  paikallaan, seurasi  pisteitten laskeminen ja numeroiden kirjoittaminen. Tulos oli hyvä: B-luokan keskiarvo 8,35 ja E-luokan 7,57; kaikki yhteensä hieman alle kahdeksan – opetushallituksessakin varmaan oltaisiin tyytyväisiä! Yksi täysi kymppi eikä yhtään viitosta huonompaa.

Muutama ystävänpäivätervehdyskin junamatkoillani syntyi, mutta kirjoista ennätin lukea vain ohuemman, Oscarin ja Roosamamman, jossa muka 10-vuotias kuolemansairas poika kirjoittaa kirjeitä Jumalalle. Kirja muistutti varsin paljon joskus nuoruudessani lukemaani teosta Setä-Jumala, täällä Anna ja sisälsi tietenkin miettimisen arvoista filosofointia, mutta vaikutti jotenkin  teennäiseltä. Heli Krugerin “taivaan kohtaaminen” sai vielä jäädä odottamaan.

 

Tiistaina 14.2.2006

Olinko matkasta väsynyt vai mitä, mutta ystävänpäivän aamu ei tuntunut alkavan hyvin. Saapuessani kouluun vähän ennen yhdeksää  ikkunattoman opettajainhuoneen tunkkaisen kuuma ilma (25 – 26 C) löi vastaan jo ovella. Maanantaina tulleet Hesarit, Karjalaiset ja Ilta-Sanomat odottivat paksuina avaamattomina nippuina kapean kirjelokeroni päällä, mutta tiistaisia ei näkynyt missään. Ensimmäisellä tunnilla puolet kahdeksasluokkalaisista ilmoitti, ettei heillä ole eilen jaettua tehtävämonistetta mukana, kun “sijainen ei sanonut, että se pitää olla!” Vai muka ei?

Jaoin oppilaille oppilaskunnan lahjoittamat ystävänpäiväpusut, mutta kokeita en kiusallanikaan, vaikka ne minulla arvosteltuina jo olivat. Seuraavan tunnin kahdeksas luokka sai kyllä jo omansa. Varsinaista kokeenpalautustuntia en pitänyt, sillä olin kirjoittanut papereihin oikeat vastaukset. Kun päivän lehtiä ei ollut, ryhdyttiin käsittelemään  Runebergia ja Vänrikki Stoolia, jotka helmikuun alussa olivat saaneet väistyä lauseenjäsennyksen tieltä.

Kun luon Vänrikilleni taustaa ja kyselen 8.-luokkalaisiltani, mistä sodasta Runeberg mahtaa kirjoittaa, vastaukset vaihtelevat nuijasodasta talvisotaan. Sama historiattomuus tulee vuodesta toiseen esiin 9. luokilla murteiden käsittelyn yhteydessä kysyessäni, minne kaakkoismurteiden puhujat siirtyivät Karjalan kannakselta jatkosodan jälkeen: Ruotsiin, Siperiaan vai Helsinkiin... Mihin tarvitaan Karjala takaisin -liikettä, kun tulevaisuuden veronmaksajamme eivät aluetta omakseen tunne? Vaan oli minulla kerran eräs opetusharjoittelijakin, joka sotakirjallisuutta käsitellessään ei tuntunut tietävän, missä sodassa Hiroshiman atomipommi pudotettiin. Niin muuttuu koulussa opittu yleissivistykseksi ja unohtuu.

Uusia lehtiä ei näkynyt koko päivänä, joten 9.-luokkalaiset saivat askaroida maanantain lehtien kanssa aiheena omat sähkeuutiset yksin tai pienissä ryhmissä. Tehtävä tuntui mieluisalta, mutta tunti ei riittänyt. Uutislähetykset oli jätettävä keskiviikkoon.

Välitunnilla yritin soittaa lehtien jakelupäivystyksiin, mutta rämä vihreä puhelimemme jättää aina silloin tällöin jonkin numeron väliin, ja ties kuinka moneen väärään numeroon  taas osuinkaan. Hiki kihosi otsalle: ehkä olin unohtanut riisua villatakin opehuoneeseen tullessani! Katsoin kollegojani, joiden kaikkien posket punoittivat kuumuudesta. Puoli vuotta olemme kärsineet ja pyytäneet jäähdytystä työtilaamme mutta tuloksetta. Aivotyöskentely on kaikilla yhtä tuskaa.  Kai kaupungilla sitten on varaa jättää käyttämättä kaikki työntekijänsä henkinen kapasiteetti – tai maksaa lisääntyneitä sairaslomia – pitämällä meitä epäterveellisissä tiloissa vaikka vain väliaikaisestikin! Ja uutta puhelintakin on pyydetty!

“Eikö edes uutta puhelinta saada...” olin kirjoittamassa @-viestiä rehtorille, jonka kanslia sijaitsee pihan toisella puolella, kun rehtori itse saapui kanslistin kanssa pientä ystävänpäivätarjoilua järjestämään. “Ota, Marja, sinäkin mehua ja rauhoitu...” Ja rauhoitunhan minä toki vähän, kun sain luvan käydä ostamassa koululle uuden puhelimen. Uusi koulukin on rakentumassa sentään vuoden kuluttua...

Hetken kuluttua tukioppilaat tulivat kysymään, saisivatko he pitää ystävänpäivän leikkitunnit seiskoilleni. Hämmästyksestä silmät ymmyrkäisinä tytöt myöntävän vastauksen kuultuaan kysyivät uudelleen: “Ihanko totta, vaikka myö kysytään vasta nytten?”

Ponileikkiä, Pientä lohikäärmettä, Bingoa ja muita erilaisia laulullisia ystävänpäiväleikkejä katsellessa tuli opettajallekin  hyvä mieli. Aluksi vähän arkaillen mutta selvästikin kiinnostuneina myös pojat olivat leikeissä mukana. Samantyyppistä kisailua ja toisenlaisin askelkuvioin vanhat rekilaulumme ilmentävät. Kivat tunnit! Kiitos tukareille!

Oppilaskunnan ja tukioppilaiden vetäjineen organisoimaa perinteistä ystävänpäiväjuhlaa, jonne myös äidinkielen tunneilla on usein valmistettu ohjelmaa, ei tänä vuonna diaspora/hajaannuksen vuoksi koulussamme vietetä. Kaiken lisäksi tilapäiskoulumme liikunta- eli juhlasali on varattu kahdeksi kuukaudeksi Ilosen talon sisäkuvauksiin. – Pitäisikin muistaa kysyä, voisivatko oppilaat käydä tutustumassa elokuvan tekemiseen.

 

***

 

Illalla menin vielä erään rakennusliikkeen rakentajakouluun, jonne olin ennakkoon ilmoittautunut saadakseni selville, mitä eroa on rakennusalalla, huoneistoalalla, kerrosalalla ja kokonaisalalla, jotta voisin anoa Huvimajani korjaamiseen rakennuslupaa. No, noitten sanojen vertaa en vajaassa kolmessa tunnissa viisastunut. Olo oli kuin opiskeluvuosien alkuaikoina tähtitieteen peruskurssilla, jonne olin ilmoittautunut oppiakseni tuntemaan taivaan tähdistöt; ne kai olisi ollut jo etukäteen osattava.

Sain toki kuulla, miten monet suunnitelmat ja piirrokset ja kartat ja lomakkeet pitää olla rakennuslupa anoessa täytettyinä, miten usein vastaavan rakennusmestarin pitää tarkastuksilla käydä ja miten ei-ammatti-ihmisen ei kannata kuvitellakaan kaikesta byrokratiasta selviävänsä. Vähän tuli sellainen olo, että koko paperirevohka ja ammattijargon tarvitaan vain insinöörien työllistämiseksi. Tietenkin hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja varoittavia esimerkkejä huonosta rakentamisesta saa jatkuvasti lukea, joten hyvä on, että valvotaan, kunhan sitten vastuullisetkin vastuunsa kantaisivat. Mutta miten on mahdollista, että hirsinen huvimajani on seissyt vakaana tontillaan jo 70 vuotta eikä kunnan toimistossa ollut siitä kuin yksi ainut summittainen pohjapiirros?

 

 

Keskiviikkona 15.2.2006

Tänään kaikki sanomalehdet olivat taas löytäneet tiensä oikeaan osoitteeseen, joten sanomalehtiviikkoa jatkettiin uutisiin tutustumisella ja lehtiä vertailemalla. Ensimmäiseksi oppilaat haluavat aina Ilta-Sanomat: Karjalainen tulee moniin koteihin eikä se siksi kiinnosta, Helsingin Sanomia puolestaan oppilaat pitävät liian hankalasti käsiteltävänä lehtenä. Totta onkin, että HS:n levahtaneita osastoja saa luokasta kokoilla tunnin jälkeen yhteen, vaikka kuinka oppilaita asiasta muistuttaisi.

 

Uutiskatsauksista tuli enimmäkseen hyviä. Varsinkin sen jälkeen, kun eräs tyttö pyysi edellistunnilta poissa ollutta ryhmäänsä ja neuvoi tätä olemaan kuin Eva Polttila. Nappasin hyvä ohjeen muihinkin ryhmiin, ja tulosta tuli.

 

Myös netissä olisi valtavasti sanomalehtiohjelmaa, jota ei kuitenkaan yhden viikon aikana ennätä toteuttaa, varsinkin kun atk-luokkiin pääsy on satunnaista. Toisaalta nettimateriaali on sellaista, että sitä voi hyödyntää muulloinkin kuin teemaviikon aikana. Jospa ensi vuonna syntyisi ehdottamani Jutuista julkaisuksi - valinnaiskurssi, vaikka sama tilaongelma silloinkin on edessä: kaikissa valinnaislautoissa lienee aina atk-ryhmiä mukana.

 

Vapaatunnillani kävelin toiselle koulurakennukselle kirjaamaan valvontaluokkani poissaoloja. Jäin sinne myös kopioimaan huomisia kokeita ja vastailemaan vanhemmilta tulleisiin sähköposteihin. Jo pitkään meille on luvattu sähköistä ja reaaliaikaista poissaolojenkirjausohjelmaa, mutta vieläkään sitä ei ole näkynyt. Nyt luokanvalvojaparka joutuu pitkälti arvailemaan, moneltako tunnilta oppilas oikeasti on ollut poissa, kun merkintäkäytäntö on kirjava.

 

***

 

Illalla en enää jaksanut mennä rakentajakoulun kakkosvaiheeseen. Mieluummin jäin lukemaan postitse tullutta vuosikirjaa, jonka anti vaikuttaa mielenkiintoisen kieliopilliselta. Ainakin puolet kirjoittajista näyttää olevan ISK:n tekijöitä, ja olen miettinyt, millaisen raamatun me ISK:sta oikein olemme saaneet, kun sitä julkaisusta toiseen esittelevät ja selostavat vain kieliopin kirjoittajat. Ainoastaan Kaisa Häkkinen taitaa olla uskaltautunut teosta perusteellisemmin arvioimaan taannoin Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Myöntää täytyy, että lukemattomana ISK minunkin kirjahyllyssäni vielä jököttää. Välillä olen ajatellut kuljettaa sen kouluun oppilaita pelotellakseni: “Näin paljon suomen kielestä tiedetään, te saatte tyytyä aika vähään...”

 

Torstaina 16.2.2006

Koulupäivä oli jälleen melko tutunomainen: sanomalehtiä, kokeita, valvontoja, kuumuutta ja hapenpuutetta. Viimeisellä tunnilla oma valvontaluokkani innostui sanomalehdistön ja sananvapauden kautta keskustelemaan ajankohtaisesta pilapiirrosjupakasta. En tiedä, johtuuko oman luokkani muita parempi keskusteluvalmius monista elämänkatsomustiedon oppilaista vai musiikkikoululuokan esiintymishalukkaista persoonista. Aivan eri tahtiin siellä kuitenkin työskennellään kuin kahdella muulla 9. luokallani, joilla käsitellään asioita rinta rinnan. Mutta  pannahisen ipanat: luokaltani oli taas muutamia lähtenyt keskikaupungille omine lupineen – penkkarikarkkeja keräämään!

 

Oman luokkani koe, joka kävi siis matkalla Hämeessäkin, on vielä tarkastamatta. Joitakin tehtäviä pystyin lukemaan välillä oppilaitten tehdessä koetta, mutta pääosa arvostelusta tapahtuu kotona yksin ollessani. Yhdeksännen luokan koe olisi hyvä saada viimeistään viikonloppuna  alta pois, kun uutta arvosteltavaa on jo tulossa tilalle. Tänä keväänä olen toistaiseksi onnistunut toisin kuin monena muuna vuonna rytmittämään paperityöt aika tasaisesti.

 

Koulussamme on muutama vuosi sitten luovuttu jaksojärjestelmästä ja siirrytty hajautettuun lukujärjestykseen, mikä siis tarkoittaa paluuta vanhaan yhden lukujärjestyksen systeemiin. Äidinkieli oppiaineena taipuu kuin muovailuvaha vaikka millaiseen tuntijakoon, kunhan ei nyt kaikkia tunteja kuudessa viikossa, mutta oppimisen ja tehtävien rytmittelyn kannalta parhaalta tuntuu tasainen tuntimäärä läpi vuoden. Unelma olisi, jos luokalle vielä onnistuisi saamaan yhden kaksoistunnin viikossa. Tänä vuonna meillä on kaikki ykkösinä.

 

***

Koulupäivän jälkeen vein muutaman yli jääneen lehden hyville naapureilleni Katille ja Rekelle, ja kahville tietenkin piti jäädä. Samalla sain koko kevään annoksen olympialaisia, kun televisiosta tuli – jokin viestihiihto? Yhdistetyn ehkä? Hannu Manninen? Pronssia Suomelle?

 

Kuten kysymysmerkeistä voi päätellä, en oikein ymmärrä, mitä hyötyä on siitä, että joku hyvin sponsoroituna, voideltuna ja dopattuna tekee jotakin muutaman sekunnin tai sentin tai tuomari(on-nuija)pistein paremmin kuin joku toinen. “Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi amerikkalaisten saippuasarjojen katsomiseen”, sanoi  Claes Andersson ministerinä ollessaan; minun elämäni ei haasku ainakaan urheilukilpailujen äärellä. Tuttujen kanssa kahvitellessa – olkoon.

 

Perjantaina 17.2.2006

Oppilaita on pitkin viikkoa ollut poissa runsaasti, joiltakin luokilta jopa kolmannes. Vatsatautia, nuhaa ja korkeaa kuumetta kerrotaan olevan liikkeellä. Kummallinen väsymys alkoi turruttaa ja painaa minunkin päänuppiani jo koulussa. Varmuudeksi monistin valmiiksi jo ensi viikon kokeet, mutta taitaapa elämä lyhyiden iltapäivänokosten jälkeen iloksi muuttua.

Yksi opettajantyöni etuja on mahdollisuus tietyissä puitteissa oman aikataulun mukaiseen elämään. Jos olen valmis käyttämään lauantaitani ja sunnuntaitani koulutyöhön, voin lyhyen perjantaini jälkeen poiketa kauppoihin ennen ruuhkaa, norkoilla kirjastossa tai vaikka ottaa iltapäivänokoset – etenkin nyt, kun lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. On toki eletty toisenlaisiakin aikoja silloin, kun lapset sai päivähoitoon vain omien oppituntien ajaksi.

Opettajien lomia monet kadehtivat, ja onhan meillä pitkä kesäloma, mutta Tiina Ritvasen väitöstutkimuksen mukaan  monet opettajien fyysiset toiminnot palautuvat lepotilaan vasta heinäkuussa – näin kerrottiin tänään HS:ssa. Lukuvuoden aikana pidettyjen lomien ajankohtiin emme voi itse vaikuttaa niin kuin monilla työpaikoilla, ja palkattomia päiviä täytyy ottaa tuon tuostakin. Jokaisesta sairauspäivästä täytyy ainakin Joensuussa olla todistus, ja lääkärille voi työaikana mennä vain akuuttitapauksissa. Nurinkuriselta siksi tuntuukin, että työpaikkalääkärimme ottaa vastaan vain tiistaista torstaihin klo 9.30 – 13.30!

Opettaja-lehdessä esiteltiin taas viimeisellä aukeamalla mielenkiintoinen kirjauutuus: Lukukauden loppu. Kun oppilaiden kanssa on hahmoteltu jännityskirjallisuuden miljöötä, monienkaan mielestä koulu(maailma)ssa ei voi tapahtua mitään jännittävää. Monet toki ymmärtävät, että jännitys ei ole tilaan sidottu,  ja rohkaistuvat kokeilemaan  fiktiivisen rikos- tai rakkauskertomuksen sijoittamista työelämään tutustumisviikkonsa kohteeseen perinteisen raportoinnin sijasta. Suosittelen kirjoitusharjoitukseksi.

Satusuomalaisideaa ajattelin hyödyntää kahdeksansien luokkien suullisissa esityksissä. Seitsemäsluokkalaiset esittelevät usein harrastuksiaan ja kahdeksannella on aiheena ollut sankareita tai muita historiallisia merkkihenkilöitä  – mikseipä nyt satusuomalaisia!

Vielä illalla, kun olin taas jo innostunut  sudokujen numerologiikasta, eräs äiti soitti keskustellakseen lapsensa koulunkäyntiasioista. Onneksi tällä kertaa tilanne näyttää menevän parempaan suuntaan.

 

Lauantaina 18.2.2006 

Vaikka olin aloitellut siivoamista jo eilen, urakkaa riittää tällekin päivälle. Iltapäivällä on tulossa käymään kollega perheineen, joten jotain pientä voisi leipoakin. Illalla saunaan. Kirjastoon en ennättänyt.

 

Sunnuntaina 19.2.2006

Tänään sain 9. luokan kokeet tarkastetuksi. Keskiarvo on 6.9 – ei kovin hyvä! Yksi täysi kymppi kuitenkin on – eikä yhtään ala-arvoista. Ehkä koe oli vaikeanpuoleinen, tai sitten oppilaani ovat vähän hunsvoteeranneet. Vaikeaksihan he  koetta väittivät, minä kuulemma kysyin kovin omituisesti. Maantietoon integroiden olin ykkössivulle piirtänyt Euroopan kartan, jonne piti sijoittaa jokin balttilaisen, kelttiläisen, romaanisen ja germaanisen kielen alue. Saamen, karjalan, viron ja unkarin kielialueet puolestaan olisi pitänyt osata kartasta nimetä. Ja vallan mahdoton oli kysymys: missä maanosissa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä? Mitä ne maanosat ovat?

Kun reaaliaineiden opettajat tuon tuostakin huomauttelevat oppilaiden koevastausten kieliasun virheellisyydestä ja pohtivat, pitäisikö heidänkin sakottaa alkukirjainten virhekäytöstä, kehotan heitä niin tekemään. Vasta kun vastuuta oikeakielisyydestä kantavat muutkin kuin me äidinkielenopettajat, opittu ehkä alkaa siirtyä kaikkiin teksteihin. Samaa tietenkin toivoisi myös mainostoimistoilta,  yritys ja viihdemaailmalta.

Vuosi sitten kävin erään tavaratalon levyosastolla katsomassa, löytäisinkö oikeinkirjoitusharjoitukseeni sopivia - oikeinkirjoitusohjeiden mukaisia - nykybändien nimiä, mutta tulos oli varsin köyhä. Käytävän toisella puolella lehtihyllyssä lähes kaikki nimikkeet loistivat myös pelkin isoin tai pelkin pienin kirjaimin kirjoitettuna. Välillä leikittelenkin ajatuksella, että suomen kielessä siirryttäisiin saksalaisen mallin mukaan kirjoittamaan kaikki substantiivit isolla alkukirjaimella. Sitten täytyisi enää tietää, mikä on substantiivi...

Iltapäivällä ennätin myös kävelemään tutun rantareittini, tänään vain viiden kilometrin (8719 askelta) mittaisena. Myös hiihtokeli olisi saattanut olla kohtuullinen, mutta suksille olen noussut  tänä talvella vain muutamia kertoja. Ehkäpä kun illat vielä valostuvat ja tämä blogikirjoitteluni päättyy... Jonkin verran ylimääräistä aikaa on niittäin kulunut näpyttelyynikin. Hiihtokelejä täällä Pohjois-Karjalassa riittää yleensä huhtikuulle asti.

Viikon ajan vielä olen luvannut kertoa pohjoiskarjalaisen peruskoulun riviopettajan elämästä, sitten vaihtuu kirjoittaja. Jonkin verran olen saanut myös palautetta teksteistäni, mikä tietenkin ilahduttaa. Muuten olo on kuin päiväavausta pienessä kopissa pitäessä: kuunteleeko kukaan? Ennemmin tai myöhemmin lupaan myös vastata henkilökohtaisesti kommentoijilleni.

Eräs jo eläkkeelle jäänyt opettajakollega tarttui heti väitteeseeni, ettei eläkeläinen malta lehtiänsä lukea juttuja saksimatta.  Kuin todisteeksi hän pyysi minua kirjoittamaan sanomalehti Karjalaisessa 5.2. olleesta uutisesta, jossa tuotiin esille, millaista ajanhaaskausta on, kun koulussa ei opeteta kymmensormijärjestelmää, vaikka kaikki tulevaisuudessa konekirjoitustaitoa tarvitsevat.

Saman jutun olin minäkin jo talteen napannut. Sen mukaan professori Pekka Neittaanmäki on laskenut, että jos nyt peruskoulunsa aloittavat kirjoittavat tietokoneella noin tunnin päivässä, 60 vuoden aikana he käyttävät kirjoittamiseensa  22000 tuntia, mikä tekee 8-tuntisia työpäiviä 2800 eli noin 12 työvuotta. Jos kirjoitusnopeus 10-sormijärjestelmän avulla puolittuisi, säästäisi jokainen kuusi vuotta! – Opetetaanko missään koulussa enää tekstinkäsittelyä?

Uusien opetussuunnitelmien mukaan tekstinkäsittelytaidot kuuluvat aihekokonaisuuksiin, mutta kuka ja missä kantaa niiden oppimisesta vastuun? Muutama vuosi sitten meillä Lypessä vielä opetettiin tekstinkäsittelyä äidinkielestä ja oppilaanohjauksesta nipistetyillä puolituntisilla, joiden aikana opeteteltiin sekä sormitusta että Wordin ominaisuuksia. Läheskään kaikille 7.-luokkalaisille ei ollut selvää, ettei kuva aukea Wordissä tai että enteriä ei pidä painaa joka rivin lopussa. Tallentamisen ja nimellä tallentamisen hienouksista puhumattakaan. Kaikki eivät tuolloin tienneet, miten levykettä käsitellään, nyt pitäisi osata sukeltaa CDR, CDRW, DVDR+/R-miinus – maailmoihin.

Terveyskasvatus sai omat oppituntinsa, milloin tietoyhteiskunnassa havahdutaan tekstinkäsittelyn tarpeisiin? Kuka ryhtyisi tekstinkäsittelyn puolesta puhujaksi? ÄOL?

 

Lauantaina 11.2.2006

Junalippu on ostettu. Reppu on melkein pakattu: vähän evästä, kolmen luokan kokeet, kaksi kirjaa, kyniä, paperia, kirjekuoria ja postimerkkejä, lisänä vielä  SKS:n julkaistavaksi tulevan kirjan noin 20-sivuinen johdantoluku, jonka kieliasun olen luvannut tarkistaa... mutta ei yhtään käsityötä tällä kertaa.  Saattaa jokin  edellä mainitsemistanikin palata koskemattomana takaisin.

Koska  pariin päivään käytössäni ei ole tietokonetta eikä nettiyhteyksiä,viikonlopustani lisää tietoa myöhemmin.

 

Perjantaina 10.2.2006

Jälleen  perjantai! Ensimmäisen tunnin lauseenjäsennyskokeeseen olin eilisestä viisastuneena varannut muutaman helpon sudoku-ristikon nopeasti valmistuneille lisäpähkäilyksi. Samanlaisesta ongelmanratkomisesta kummassakin on kyse. Kun kerroin ideastani laatia 6 x 6 sudokuja sanaluokista, muutama oppilas oivalsi heti, mistä puhun, ja ainakin yksi lupasi kokeilla kotona sellaisen tekemistä minulle valmiiksi. Odotan. – Kaikki oppilaat olivat jälleen läsnä kokeessa!

Vapaatuntini aikana valmistelin maanantain tunteja sijaisia varten, sillä keskiviikkona ilmeni tarve lähteä käymään kotiseudullani Hämeessä.  Onneksi maanantai on lyhyt työpäivä ja kollegat lupautuivat ystävällisesti hoitamaan tuntejani. Historianopettaja selviää kyllä helposti Runebergista ja "vänrikistä", ja kahdelle muullekin tunnille järjestelin kirjallista puuhailua. Kanteletar- tunnin pitäjä sanoi itsekin kuuntelevansa mielellään kansanmusiikkia, joten asia kunnossa.

Vielä virkavapausanomus kansliaan  ja junayhteyksiä tutkimaan. Kimuranttia, kimuranttia on VR:n ja linja-autoaikataulujen yhteensovittaminen. Netti helpottaa tiedonhakua, niin ettei tarvitse enää soitella matkahuoltoihin tai tihrustella aikatauluja Turistin sivuilta, mutta hiki tuli ja posket alkoivat punottaa, kun 26-asteisessa ikkunattomassa huoneessa yritti selvittää, missä olisi paras vaihtoyhteys lauantaisin Forssaan.

Tampereen kautta pitäisi lähteä jo kukonlaulun aikaan, sillä Joensuusta 12.20 lähtevältä junalta ei ole bussiyhteyksiä. Riihimäeltä puolestaan linja-autot lähtevät noin 15 minuuttia ennen junan saapumista ja  seuraavan odottelua on liki kolme tuntia! Helsinkiin asti en viitsisi tällä kertaa matkata ja sieltä takaisinpäin, mitenköhän Humppila? – Lopulta paras yhteys tuntui löytyvän Hämeenlinnan kautta: junalla Riihimäkeen, vaihto Tampereen junaan, Hämeenlinnasta bussilla Forssaan. Kummallisinta on, että lippu Joensuusta R-mäen kautta Toijalaan on vähän halvempi kuin Hämeenlinnaan!

***

Viimeinenkin kirjaesittely on luettu ja arvioitu. Kovin ovat heterogeenisia nämä kirjoittajat. Muutamat tytöt saattaisivat selvitä jo vaikka ylioppilaskirjoituksista ja jotkut pojat voisi palauttaa surutta alakoulun kolmannelle luokalle. Ihmekös, jos koulussa ei aina viihdytä. Kuka aikuinen suostuisi mukisematta viettämään päivänsä tunnista toiseen seurassa, jota ei yhdistä muu kuin sama syntymävuosi ja asuinalue.

Torstaina 9.2.2006 - Kokeista

Yhdeksännet luokat jatkoivat vielä novellianalyysejaan, seitsemännet luokat opiskelivat välimerkkejä ja 8B:llä oli  ja 9E:llä oli kokeet.

Lauseenjäsennyskoetta edeltävällä välitunnilla pari tyttöä tuli kysymään ratkaisua ongelmiin, joihin he olivat edellisiltana opiskellessaan törmänneet. Oikeaan vastaukseen olivat tytöt itsekin päätyneet. Minusta lauseenjäsenfilosofointi innostuneiden oppilaitten kanssa on aina yhtä kiehtovaa, mutta ymmärrän niitäkin, joille vaikeiden termien hallitseminen on tuskallista. Siksi kokeissani onkin aina mahdollisuus käyttää tekemääni tukimonistetta, joka kuitenkin pudottaa koenumeroa ennalta sovitun verran.

Tänään ilokseni kaikki 23 oppilasta olivat läsnä kokeessa, mikä on suuri helpotus, kun ei tarvitse huolehtia rästikokeen tekijöistä. Koe oli kuitenkin ilmeisen helppo, sillä suurin osa oli saanut sen valmiiksi paljon ennen tunnin päättymistä, mistä syntyy tietenkin ongelma: laskeako oppilaat välitunnille ennenaikaisesti vai ei? Aina on tietenkin mahdollisuus kirjoittaa runo, josta lupaan plussaa.

Viimeisellä tunnilla oli omalla valvontaluokallani kokeet  maailman kielistä, suomen kielen ominaispiirteistä, murteista ja sukukielistä. "Ihan kauh(h)een vaikkeet" kokeeni joidenkin oppilaitteni mielestä olivat, vaikka minusta kokeessa ei ollut kuin yksi vaikea kysymys:  Euroopan karttaan merkityistä alueista oli tunnistettava saame, viro, karjala ja unkari ja sen jälkeen vielä lueteltava neljä muuta suomen sukukieltä.

Toki tiedän ja ymmärrän, että kun ei ole omaa kosketuskohtaa vatjaan, liiviin, mariin, udmurttiin, hantiin tai mansiin, vaikea nimiä on ulkolukuna muistaa. Ehkäpä minä teenkin saman kysymyksen vain omaksi ilokseni saadakseni kielisukupuutamme kasvamaan taas muutamalla kielellä. Vai oletteko ennen kuulleet semmoisista kielistä kuin litja, latja, morri, volga, smägmä, svota, vaski tai vasti ....? Oikeasti kysymykselläni haluan tietenkin muistuttaa pienten kielisukulaiskansojemme olemassaolosta, joka nykyisin taas tuntuu olevan yhä uhanalaisempaa.

Mutta eivät paljon jää mielikuvituksessa jälkeen soveltavan kielitiedon kysymyksenikään vastaukset, kun oppilaat pohtivat oman puhekielensä ja kirjoitetun kielen eroja: "kirjakieli on sivistynyttä kieltä, taas kuin puhekieli on epäsivistynyttä", puhekielen sanoissa on enemmän karismaa kuin kirjakielen sanoissa", "mulla on tapana laittaa konditionaalin tilalle pi-tavu" ???

Toki kokeissa täyden pisteen vastauksiakin on kirjoitettu.

 ***

Kokeen jälkeen jälkkärityttöjäni taisi vähän jännittää ensimmäiseen istumiseen meno, ja he kyselivät, mitä istumisilmoituksella tehdään. Kuultuaan, että ilmoitus pitäisi jättää valvojalle he parahtivat: "Eikä! Mie halluun kehyst(t)ää sen!"

 

Keskiviikkona 8.2.2006

Toinen viikko nettipäiväkirjoittajana on alkanut. Palautetta olen saanut vain ystäviltä ja oppilailta, jotka sanovat: "Iha  hyvin sie kirjotat." Vähän epäilyttää, että olen ollut liian vuolassanainen ja kirjoittanut turhan yksityiskohtaisesti. Toisaalta olen halunnut ensimmäisen viikon aikana kuvittaa ympärilleni ne puitteet, joissa työskentelen, ja kertoa tyypillisestä päivärytmistäni, vaikka joskus itsekin ihmettelen viikkolehtien kolumnisteiksi valittujen julkkisvaimojen tarinointeja. Kuka niitä jaksaa lukea?

Seitsemäsluokkalaiset kyselevät jatkuvasti, milloin palautan heidän kirjaesittelynsä, tuleehan ylihuomenna kuluneeksi  jo viikko viimeisestä palautuspäivästä!

En ole lukenut vielä kaikkia. Opetusharjoittelussa aikoinaan didaktikko sanoi, ettei yhden oppilaan työn lukemiseen saisi käyttää enempää kuin kuusi minuuttia aikaa, vaan eipä se ihan taida riittää. Nuo maagiset kuusi minuuttia on kuulemma joskus laskettu sen mukaan, että työmme määrä olisi sama kuin muilla opettajilla opetustunnit mukaan lukien.

Kuusi minuuttia! Lyhimmät ehkä siinä ajassa lukee ja kommentoi, jos saa kirjoittajan käsialasta selvän. Monilla pojilla tahtoo kirjoitus olla nykyisin niin turmeltunutta, että joka toisen sanan saa arvata: samu, sumu, soma, ruma...  A:t ja o:t jäävät avoimiksi, n ja u eivät erotu, kirjainkorkeudet ovat mitä sattuu. Hirveä kiire on aina jonnekin, eikä käsialalla tunnu olevan väliä. Pojat mieluummin tekstaavat, sillä tyyppikirjainkauno on hidasta ja monilla melkoista mongerrusta sekin: s:t ja r:t sekaantuvat, t-kirjain hukkuu lyhyyteensä eikä pientä f:ää osaa tehdä enää kukaan.

Minulle on aivan sama, kirjoittaako oppilas   tyyppikirjaimilla, tekstaten vai kaunolla, kunhan kirjoitusta pystyy lukemaan. Tikkukirjaimet jätettiin kuitenkin alakoulun puolelle. Siksi harmittaa, että esimerkiksi monien sanomalehtien tv-ohjelmat on nykyisin kirjoitettu  kokonaan suuraakkosin.

Käsialakoulua määrään monille 7.-luokkalaisille, mikä tuntuu hullutukselta kuuden kouluvuoden jälkeen. Kertotaulu ja käsiala, niiden kai pitäisi olla hallinnassa laskimista ja tekstinkäsittelyohjelmista huolimatta. Välillä määrään myös kirjoittamaan koko tekstin uudestaan, ja taitaa tälläkin kierroksella  uusijoita tulla.

 

Tiistaina  7.2.2006

Tiistai on ainoa aamu, jolloin menen vasta yhdeksään. Jos saisin itse valita, aloittaisin aina yhdeksältä, mutta en valita: on monia ammatteja, joissa pitää mennä seitsemäksi, kuudeksi ja  vieläkin aikaisemmaksi.  Kun aikoinaan kuljin päivittäin Helsingistä Hämeenlinnaan kahdeksaksi ja nukuin menomatkan bussissa, ihailin sitä, miten kuljettajat jaksavat: heidänhän oli pitänyt lähteä työhönsä vielä aikaisemmin.

Vaikka tiistaiaamuna olisi aikaa, en uskalla hakea lehteä laatikosta ennen kouluun lähtöä. Pelkään uppoutuvani liiaksi ja unohtavani ajankulun. Tänä aamuna lueskelin kuitenkin eräältä kollegalta lainaksi saamaani Koululaisen pientä punaista kirjaa, joka on tanskan kielestä suomennettu vuonna 1970. Taisin itse olla siihen aikaan omien oppilaitteni ikäinen, eikä monikaan asia tunnu muuttuneen. Uskomattoman puhuttelevaa tekstiä.

Lukemiseni aikana ikkunan ulkopuolella oli tapahtunut taas kerran pieni ihme: pimeys oli kadonnut ja pakkasaamu hohti kirkkaudessaan.  Lähes samanlaisen valoihmeen koin myös  työpäiväni päätyttyä omassa luokassani, kun oppilaat jo olivat lähteneet ja jäin selvittelemään pöydälle levittämiäni  kirjoja, kalvoja, monisteita ja muuta materiaalia. Yhtäkkiä bunkkeri-ikkunoista siivilöityi kohdalleni auringonvaloa varmaan ensimmäisen kerran koko talvena.

Luokkani nimittäin sijaitsee puoliksi maan alla, ja sen puolimetriset kellarinikkunat ovat niin ylhäällä, että hädin tuskin koko 160-senttisen olemukseni venyttäen saan tuuletusikkunan auki ilman tuolille hyppäämistä. Onneksi koulurakennus on tasakattoinen, niin että lumivallit eivät vielä ole täysin tukkineet pientä henkireikäämme luontoon.

Koululta pääsin lähtemään sen verran ajoissa, että ennätin neljän jälkeen alkavaan elokuvaan Unna ja Nuuk. Lastenelokuvaksi mainostettu, kyllä, mutta minua kiinnosti, miltä kivikautisen kansan kantasuomi kuulostaisi puhuttuna. En tiedä, mitä pienet katsojat elokuvan hyppelehtivästä aikakerronnasta saivat irti tai ymmärsivätkö he kielellä leikittelyn idean, mutta minut elokuva sai hyvälle mielelle.   Juuri samoja asioita  kuin 9 luokan kurssissa oli käsitelty: kielihistoriaa ja kansanperinnettä. Ja pikkuisen fantasiaakin.

***

Mats Wahlin – toki fiktiivistä - ruotsalaiskoulukuvausta lukiessani olen monen kertaan onnitellut itseäni, ettei meidän koulussa sentään... Jotta en aivan liian ruusuista kuvaa antaisi omasta koulustanikaan, lienee kerrottava, että tänään eräs äiti tuli kyselemään koulusta tytärtään, jota ei ole tavoittanut koko viikonloppuna, ja perjantaina epäiltiin muutamien oppilaiden aloittaneen a-ainein viikonlopun juhlimisen jo puolenpäivän aikaan koulussa...

 

Maanantaina 6.2.2006

Vaikka sain viettää koko viikonlopun oman aikatauluni mukaan vain sokea kissa seuranani, maanantaiaamu tuntui koittavan aivan liian nopeasti. Vasta olin päässyt alkuun monessa asiassa:  Ruotsia idiooteille, 7.-luokkalaisten kirjaesittelyt ja uusi käsityö...  Kouluun lähtiessä lämpömittari näytti -27, minkä myöhemmin kuulin paljon pienemmäksi lukemaksi kuin monilla kollegoilla.

Ulkovalvonnat ovat  paukkupakkasilla ikäviä. Ei itse ulkona oleminen ole ongelma, mutta   ulko- ja sisälämpötilan eron ollessa yli 50 astetta  kerrospukeutumiseen  tuhraantuu ainakin puolet välitunnista. Tuskin oppilaatkaan  ulkona muuten oleskelisivat, mutta  koulurakennuksesta toiseen siirtyminen vaatii vilkkaan kadun ylityksen,  ja valvojan on oltava vahtipaikalla.

Tänäänkin kouluni alkoi kahdeksalta, ja kun luokan päivänavaaja oli poissa, tarjosin oppilaille pikkuruisia r-torttujani ja kehotin heitä syömään ne kansallisrunoilijaamme muistellen. Kun tilapäistiloissamme ei ole keskusradiota eikä niin ollen yhteisiä päivänavauksiakaan, kukin oppilas vuorollaan on saanut tehtäväksi aamun ykköstunnilla toimia päivänavaajana. Samalla tulee yksi, joskin pieni, suullisen esiintymisen kokemus lisää. Monia näyttää valmiinkin tekstin lukeminen luokan edessä jännittävän.

Koska ääneni  on edelleen painuksissa ja nieleminen ja puhuminen työlästä,  annoin oppilaiden melko itsenäisesti työskennellä ensimmäisellä tunnilla novellivalintojensa parissa. Kahdella seuraavalla en voinut välttää puhumista tehtävien tarkastamisten yhteydessä, mutta ihmeesti sain äänen kestämään. Onneksi opetusta ei ollut enempää.

Jäin kouluun vielä tunniksi muokkaamaan ja  monistamaan  tulevia kokeita 9. luokkaa varten, mutta kahdeksannen lauseenjäsennyskokeet on parempi viimeistellä kotona rauhassa oman koneen äärellä. Toivottavasti flunssa ei äidy kovin pahaksi, sillä pois en nyt millään voisi jäädä kun koerumba on edessä.

Kotimatkalla soitin lyhyen puhelun äidilleni kysyäkseni vesivahinkoasian etenemisestä, ja äiti väitti kuulevansa, miten pakkaslumi narskuu askelteni alla. Joki ei ole vielä täysin jäätynyt ja sulavesien kohdalta nousi hentoa huurua. Kaunis maisema. Osaisipa maalata kuin 1800-luvun mestarit. Otin kännykkääni muutaman kuvan, vaikka en tiedä, mitä minä niillä koskaan teen.

Helsingin Sanomissa oli juttua äänen huoltamisesta. Olen aivan samaa mieltä, että ääni on - persoonallisuuden ohella - opettajan tärkeimpiä työkaluja. Jo kouluaikana muistan miettineeni, mahtoiko opettajan äänellä ja  työrauhalla olevan yhteyttä. Huutaminen ei ainakaan tuntunut auttavan järjestyksenpidossa.

Minä aloitan opetuksen vasta, kun oppilaat hiljenevät.  - Entä jos ne eivät hiljene? kysyi kerran minua pitempään työssä ollut kollega. Sitten odotetaan, tai keksitään muita keinoja. Vaikka kilikello tai megafoni.  Taisi kilikello taas tänäänkin 8B:n tunnin alussa helistä; sen otin käyttöön kai syksyllä 1997 erään ikimuistoisen C-luokan kanssa. He kyllä tietävät - terveisiä vaan Marialle, Ollille, Juulille, Jarkolle ja Lauralle... Mikään luokka ei ole koskaan parantanut tapojaan yhtä paljon kuin se C - ja ehkä vieläkin olisi voinut olla vähän varaa. Kaikki kiitos ja kunnia heidän luokanvalvojalleen!

Megafonin tarvitsin erään liikuntaluokan kanssa. Mukava joukko, mutta piti meteliä kuin olisi koko ajan  ollut jalkapallokentällä, jossa huudetaan täysillä laidasta laitaan... Ei kulunut puoltakaan vuotta, kun jo pelkkä megafonin esille ottaminen riitti. Tiedäpä sitä, mitä keinoja vielä tarvitaan...

No, nyt olen iltapäivän juonut lämmintä ja imeskellyt pastilleja lukiessani seitsemänsien kirjaesittelyitä, kahdeksannen koetta viimeistellessäni ja välillä tv:n ääreen piipahtaessani. - Päivittäin luen aina lehden takasivulta, mitä kaikkea kolmelta kanavaltani tulisi, mutta yleensä valitsemistani puolet jää katsomatta. Mitä tekisin enemmillä kanavilla? Teeman näkymättömyys hieman harmittaa, etenkin kun tv-lupamaksullani sitäkin ylläpidän, mutta ohjelmia en näe.

 

Sunnuntaina 5.2.2006

Runebergin päivä. Sanomalehti Karjalaisen etusivulla komeilee kuva oppilaistani äidinkielen tunneilla. Tammikuun loppupuolella toimittaja soitti ja kysyi, saisiko tulla tekemään juttua, miten hyvin nuoret tuntevat erilaisia uudissanoja. Totta kai sai. Hyvin 9. luokalle sopiva aihe, ja päivän juttua voi hyödyntää muussakin opetuksessa.

 

Runeberg-aiheista ohjelmaa näyttää olevan paljon tv:ssa tarjolla. Minä puolestani aion kokeilla aivan pikkiriikkisten runebergintorttujen tekoa. Jos onnistuvat, ehkä vien oppilaille maistiaisia kansallisrunoilijamme kunniaksi. Kokonaisvaltaista opetusta.

 

Iltapuolella teen viime viikon poissaolokoonnin, mutta muuten aion viettää kunnon vapaapäivän. Ehkä annan sellaisen myös blogini lukijalle. Olenko innoissani ollut liiankin runsassanainen? Nuorempi tyttäreni joskus kummasteli minun ja opettajaystäväni juttelua kuunnellessaan, puhummeko aina niin paljon koulusta.

 

Kun minulta jokunen viikko sitten tiedusteltiin, haluaisinko pitää nettipäiväkirjaa liiton sivuilla, vastaukseni oli varovaisen myönteinen. Vaikka joskus alkuun, kun Panu Rajalan sivut herättivät kohua, ihmettelin, tarvitaanko moisia, minusta idea opettajan nettipäiväkirjasta tuntui hyvältä. Ainakin minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelevat kollegat eri puolella Suomea ja millaisia ovat heidän työpäivänsä erilaisissa oppilaitoksissa. Jos sivustosta tulisi pysyvä, aineistoa voisi  vuosien kuluttua käyttää vaikka tieteellisen tutkimuksen kohteena, millä en tarkoita nyt pilkkuvirheitä.

 

Varovaisuuden aiheutti epäily siitä, onko minulla tarpeeksi kiinnostavaa kirjoitettavaa. Mielelläni lukisin tämän viikon sivuistani palautetta, jota voi lähettää sähköpostiini mnh@susiraja.net.

 

Lauantaina 4.5. 2006

Ihanaa oli nukkua yhdeksään. Ääni oli taas käheä ja kurkussa kutitti. Vesi kiehumaan ja lehti laatikosta. Kissakin vähän mietiskeli ulos menoa, mutta päätti sitten pysytellä sisällä, vaikka pakkanen oli lauhtunut 20:een.

 

Vaikka Hesarin anti ei ollut opettajan näkökulmasta hääppöinen ja sudokua ei ollut, aikaa tuhraantui silti  ihan liikaa. Viikkosiivousta tein hyvin kursorisesti ja pääsin ennen puolta päivää lähtemään kirjastoon.

 

Kirjastossa viipyilin pitkään lehtisalissa, kävin lukemassa sähköpostini, maksoin erääntyneet sakkoni ja yritin olla lainaamatta  liikaa kirjoja. Innostuksissani lainaan aina enemmän kuin ennätän lukea - kunpa edes sakkomaksuni menisivät kirjastolaitoksen hyväksi, mutta arvelen niiden vain uppoavan kaupungin pohjattomaan kassaan. Mieluummin vaikka kirjastoväen kahveihin, kuten Espoossa väitetään...

 

Kirjastosta lähtiessäni pysähdyin hetkeksi katselemaan koulumme uudisrakennusta. Pohjapiirrokseltaan se muistuttaa neliapilaa tai lähetysseuran logoa. Sen kussakin sakarassa on neljän sijasta kuusi ulkokulmaa, eli koko rakennukseen tulee melkoinen määrä mukavia lymypaikkoja. Jonkin verran tulevia välituntivalvontoja helpottanee se, että lähes kaikissa luokissa on kaksi kokonaista seinää lasia! Toivottavasti rahat riittävät myös sälekaihtimiin tai pimennysverhoihin.

 

Vanhaa Lyseon perukoulua, joka myös Keskustan yläasteena tunnettiin, moitittiin aina kaupungin rumimmaksi rakennukseksi. Pitkänomainen harmaa rakennus se oli, muistutti ulkoapäin Kallion virastotaloa Helsingissä. Sen sisäkäytävät olivat  kapeita ja väritykseltään synkeät, mutta luokat olivat ihanan tilavia,  ja ken ovista sisälle kävi, tuskin heitti kaiken toivonsa vaan pikemminkin alkoi ymmärtää, ettei ulkonäkö kuitenkaan kerro kaikkea. Tunnelma oli hyvä.

 

Rumuutensa takia koulua ei kuitenkaan purettu. Sisäilmaongelmista puhuttiin, mutta tärkein syy purkamiseen taisi sittenkin olla rakenteissa, joiden peruskorjaaminen olisi tullut yhtä kalliiksi kuin uudisrakennus. Yli 180-senttisten piti nöyrtyä tullessaan luokkiin, sillä oviaukot olivat matalia - ja kantavat rakenteet kulkivat niiden päällä.

 

Uuden koulun pitäisi olla valmiina ja käyttöön otettavissa tämän vuoden lopussa. Toivotaan!

 

Ruokakaupan kautta kotiin pitsan paistoon. Ruokailun jälkeen innostuin lukemaan, kirjoittamaan kirjeitä ja tekemään käsitöitä niin että ihan unohdin ehtookellot, jotka lapsuudesta asti ovat kuuluneet lauantaihini, ja niiden jälkeen Lauantain toivotut.  Myös RadioRexin terveiset jäivät tänään kuuntelematta.

 

Mutta nyt olen lähdössä saunaan Roman Schatzin kanssa. Siis kirjan. Nimittäin saunan lämmössä on aina mukava lukea jotain pientä... Rakkaudella Suomesta on ihan hauskanoloista kuvausta suomalaisuudesta, mutta enemmän pidin aikoinaan Guihteaun Sunnuntaikirjeistä: tekikö ranskalaisuus tai sunnuntain tunnelma niistä jotenkin hienosävyisempiä?

 

Parasta suomalaiskuvausta on viime vuosina minusta kuitenkin kirjoittanut italialainen europanto-keksijä Diego Marani, joka kirjassaan Sotilas ilman menneisyyttä panee muistinsa menettäneen miehen opiskelemaan suomea ja Suomen kulttuuria. Kirjassa käydään läpi niin Kalevala, talvisota, astevaihtelu kuin kaikki 15 sijamuotoakin. Kun päähenkilö pohtii, miten voi tulla toimeen abessiivitta, herää halu saada lukea kirjaa myös italiaksi.

Perjantai 3.2.2006

Yöllä joku oli vienyt ääneni. Aamulla heräsin kurkku kipeänä ja ääni käheänä. Onneksi oli alkamassa viikon lyhin työpäivä: kaksi tuntia kyllä selviäisin.

 

Ensimmäisellä tunnilla kertailtiin lauseenjäseniä ja kyselin, joko oppilaat olisivat valmiit tekemään kokeen viikon kuluttua. Annan oppilaiden valita, tekevätkö he helpomman vai vaikeamman kokeen,  jonka (jälkimmäisen siis) aikana he saavat käyttää muistiinpanoja. Minusta lauseenjäsennys on enemmänkin tietojen soveltamista kuin ulkoa pänttäämistä. Jotkut kai eivät sitä enää taida opettaakaan, mikä minusta on sääli. Lauseenjäsennys, jos mikä, on loogisen ajattelun kehittämistä, mikä kuuluu myös kielenopetuksen tehtäviin, ei vain matemaatikoille.

 

Vapaatuntini aikana hain kannettavan tietokoneen luokkaani, joka sattui kerrankin olemaan tyhjä, ja hoitelin muun muassa poissaoloselvityksiä sähköpostitse ja taisi tulla liikuskelluksi muuallakin netissä. Tilapäinen opettajainhuoneemme on pieni, täysin ikkunaton tila, jonka lämpötila kohoaa päivittäin 26 asteeseen, niin että mielellään sieltä puikahtaa väljempiin tiloihin. Tehokkaammin asiat tulevat hoidetuksi  muualla myös siksi, että jää  rupattelu vähemmälle.

 

Jälki-istujaoppilailtani kyselin, miten kotona oli rangaistuksiin suhtauduttu. Yhdeltä oli kielletty tekniikan käyttö viikoksi, toisenkin äiti oli ollut hyvin järkyttynyt, kolmannen pikkuveli oli melkein sanonut sisarussuhteensa irti mutta neljännen kotona oli kuulemma naurettu, että kaikkea kanssa...

 

Vaikka työpäiväni on siis viikon lyhin – kaksi opetustuntia ja yksi vapaa niiden välissä - kotiin päästyäni totesin, että päivän kävelysaldo oli enemmän kuin vähimmäisuositetut 10 000 askelta. Askelmittarin olen tullut hankkineeksi jo vuosia sitten, kun  kiinnosti, montako askelta koulupäivän aikaan tulee luokassa liikutuksi. Kilometristä kahteen pikku mittarini mukaan, ja ennemmin se jättää askeleita väliin kuin niitä liikoja laskee.

 

Opettaja-lehdessäoli haastattelu Aino Kontulasta, jonka  kouluelämästä kertova kirja on ennättänyt herättää huomiota HS:ssakin. Mielenkiintoista on, että  Otava ei ollut kiinnostunut kustantamisesta, kun tekijä ei ollut julkkis! Varmaankin tutustumisen arvoinen kirja. Kunhan nyt saisin ensin  Ruotsia idiooteille pois yöpöydältäni...

 

Opettajassa oli myös uusia vinkkejä sanomalehtiviikolle, ja HS:sta tarttui mukaan kaksi uutta sanaa:  vaatteiden tuunaus, jota ilmeisesti olen harrastanut tietämättäni, ja pennalismi, jota toivoisin yleisemminkin käytettävän koulukiusaamisen sijasta. Mitä se sellainen  k o u l u kiusaaminen - tai vielä kummallisempi ilmaus, koulukiusaus - oikein on? Hulluimmalta tuntui kerran lehtiotsikko "Koulukiusaamista jo päiväkodissa".

Sudoku oli lapsille 6 x 6 eikä tuottanut vaikeuksia. Ideaa saattaisi hyödyntää myös sanaluokkien opetteluun!!!

 

 

Torstaina 2.2.2006

Torstai on työviikkoni pisin päivä: tunteja kahdeksasta kahteen, ja tänään vielä ekstrana luokanvalvojan tunti. Yksi  ulvonta eli ulkovalvonta ja yksi sisävalvonta, jota myös  pipotukseksi kutsutaan, kun pyrimme ohjastamaan ennen kaikkia poikia heittämään pipot, huput ja huivit pois päästään sisätiloissa. Mutta oikeastaan kaikkihan on silloin ihan kunnossa, kun vain päähineistä tarvitsee huomautella.

 

Tänään sain sisävalvontani aikana kuitenkin taas kokea jotakin, mitä en ennen pitkänkään opettajanurani aikana vielä ole kuullut: "Ihan oik(k)eesti ope, anna miulle jälkkärrii!" --?

 

Valvoessani pysähdyin puhuttamaan keskiviikon viimeisen tunnin poissaolijoita, ja heti huomasin, etteivät tyttöjen selitykset oikein olleet  kohdallaan. Hämäysyritys ei yleensä hyvin käyttäytyviltä tytöiltä onnistunut ollenkaan, joten aloin puhua lähes ainoasta rangaistuskäytännöstämme, jälki-istumisesta. Tyttöjen ilmeet kirkastuivat: "Ihanko oikeesti, annatsie varmasti, myö ei o koskkaa oltukkaa..." Tyttöjoukon kolmas, jonka poissaolo oli ollut luvallinen, alkoi silloin anella: "Mieki halluun..." Sitten käytiin läpi, mistä kaikesta istumista voisi saada - lintsauksesta, tupakoinnista, kiusaamisesta, lunttaamisesta, myöhästelyistä, kiroilusta - mutta mihinkään niistä ei tyttöparka ollut syyllistynyt! Mitä tehdä?

 

Luokanvalvojantunnille lähtiessäni otin mukaani nipun jälki-istumisilmoituksia, mutta tunnin tiimellyksessä käyttäytymis- ja luokkaretkiasioista pitkään puhuttuamme olin jo unohtaa koko ilmoitukset, kun en yleensä ole mikään rangaistusautomaatti. Onneksi oppilaat itse muistivat. Opettajanpöytäni piirittäneinä kaikki uhanalaiset tulivat ilmoituksiaan kärttämään. Siinä tuoksinassa olin jo kirjoittaa oman nimeni väärän kohtaan ja määrätä  myös itselleni rangaistuksen. Pitkästä päivästä väsynyttä opettajaa oppilaiden into rupesi naurattamaan, jolloin eräs istumisen itselleen hankkinut poika totesi:"Ihan väärin, kun opettaja nauraa rangaistuksia antaessaan, rangaistuksesta menee pohja pois..." Tai jotakin sinne päin.

 

Entä se kolmas tyttö? Sopimattomia puhumalla hänenkin onnistui itselleen istuminen saada. Lähtiessään ovelta sitten huikkasi kiitoksen - hyvä, ettei niiannutkin! Vielä minä varmaan näistä tytöistä saan kuulla, sillä ainakin kaksi sankartyötä kuulemma on yhä yläasteella tekemättä... Niitä ei kuitenkaan etukäteen voi paljastaa.

 

Päivän loppurutiinit, poissaolokirjaukset, sähköpostit ja seuraavan päivän kopioinnit ynnä erään kollegan kanssa päivän tapahtumien purku veivät niin paljon aikaa, että äkikseltään huomasin kellon jo olevan reippaasti   yli neljä, kun rupesin itseäni kotimatkaan pukemaan. Niinpä jäi  väliin taas  kerran iltapäiväelokuviin (16.30)  meneminen, vaikka ihan nimikkoleffa olisi ollutkin: L'amore di Marja.

 

Harmitti hiukan, sillä L'amore oli matineaesitys ja torstaina viimeistä kertaa, eikä se viikkoa pitempään ollut ollutkaan. Vaikka Joensuun elokuvatarjonta on uuden nelisalisen keskuksen myötä huomattavasti kasvanut, siltikin houkuttelevia elokuvia on aika harvoin. Helsingissä asuessani muistan, miten mukavaa oli vain sopia jonkun kanssa elokuviin menosta, kun yhteinen aika löytyi; katsottavaa kyllä aina riitti.  Joensuussa olisi elokuviin mentävä  heti silloin, kun on hyvä elokuva tulee, muuten voi jäädä näkemättä. Seuraavalla viikolla pyörivät  jo toiset, eivätkä kaikki leffat tänne koskaan tulekaan.

 

Pakkanen oli kirinyt -22:een. Vaikka en pidä paukkupakkasista, eivät ne minua haittaa, sillä osaan pukeutua sään mukaan. Ihmetyttää, miten jotkut nuoret kulkevat selkä ja napa paljaana ja samoissa lenkkarin näköisissä jalkineissa vuodenajasta toiseen. Euroopan yhdentymistä kai, kun halutaan pukeutua samaan tyyliin kuin losangelesilaisissa teinisarjoissa.

 

Kotona kuumaa kahvia ja lehtien lukua. Liian pitkäksi aikaa jäin taas HS:n sudokuristikon ääreen, aikaa haaskui.  Puheluita Länsi-Suomeen: veljellä syntymäpäivä, vanhemmilla  vesivuoto saunan pesuhuoneessa, tyttöjen kuulumisetkin kiinnostavat... Iltauutisten aikaan vähän käsitöitä. Kirjan kanssa nukkumaan. Päivän saldo 14141 askelta.

 

 

Keskiviikkona 1.2.2006

"Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget,

pakkasherra nurkissa jo paukuttaa..."

Vanhan lastenlaulun sanat kaikuivat mielessäni kävellessäni tänään koulusta kotiinpäin pitkin Pielisjoen valkohuuruisia rantoja. En ole varma, oliko laulun kuukausi oikeasti juuri helmikuu, mutta  sanat  tuntuivat sopivan kävelyni rytmiin ja kotimatkani maisemaan. No, ehkä hanget eivät hohtaneet  kirkkaimmillaan iltapäivän pikku viimassa, mutta pakkanen oli selvästi kiristymässä.

 

Nykyinen työmatkani on nelisen kilometriä  (noin 6500 askelta), ja kävelyyn kuluu aikaa 45 - 50 minuuttia.  Lumien tultua olen aamuisin ruvennut käyttämään esikkaa eli esikaupunkiautoa, joka on  vanha hyvä joensuulainen nimitys bussille. Harmi, ettei esikkaa, siis sanaa, moni enää käytä. Syyslomaan saakka, lokakuun puoliväliin, matkani taittui mennen tullen parissa kymmenessä minuutissa pyörällä.

 

"Nykyinen"   tarkoittaa  aikaa syyslukukauden alusta, sillä kouluni joutui kevätlukukauden päätteeksi lähtemään puoleksitoista vuodeksi evakkoon, kun vanha koulurakennus purettiin alta ja uutta Myllyä rakennetaan tilalle. Entinen runsaan kilometrin matkani, jota  olen tallannut ainakin viisitoista vuotta, oli ehtinytkin käydä jo niin tutuksi, että eräänä lokakuun aamuna, kun olin rutiinisti lähtenyt töihin, huomasin tulleeni  rakennustyömaalle...

 

Tänään työpäiväni oli melko tavanomainen: koulu alkoi kahdeksalta, yksi hyppytunti, sitten neljä omaa tuntiani kahteen asti, ja vielä yksi ylimääräinen, kun olin luvannut mennä tarkkailemaan  päivän viimeisen tunnin sujumista omalla valvontaluokallani. On, kuulemma, ollut  hieman hämminkiä. "Ei siellä sitten mitään tapahdu", sanoivat 9.-luokkalaiset kullanmuruseni, "myö istutaan sitte ihan nätisti..." Kun kyselin, olenko minä niin pelottava, sain vastauksen, että kuvakin riittäisi.

 

Viimeinen tunti ei  silti ollut niin levoton, kuin olin kuvitellut. Ehkä läsnäolollani oli merkitystä – tai sitten sillä, että oppilaista puuttui lähes puolet: yksi oli hammaslääkärissä, kaksi opokeskustelussa, viisi tukioppilaspuuhissa  ja pari oli lähtenyt muuten vaan omia aikojaan luvalla tai luvatta... Kaikilla  läsnä olevilla ei ollut välineitä, joku kuunteli mp3-soitintaan, enemmistö jutteli keskenään...  Kurinpalautukseen on siis aihetta! Ryhtiä, yhdeksäiseni!

 

Toivottavasti edellisestä kuvauksestani ei saa sellaista käsitystä, että koulussani vallitsisi anarkia tai kaaos, ehei, ei meillä eletä kuin jossain Raisiossa. Keskiviikon viimeisessä tunnissa on nyt vain erinäisten sattumusten summa; yleisesti koulussamme vallitsee varsin hyvä työrauha ja tunneilla opiskellaan  ahkerasti. Niin kuin tänäänkin esimerkiksi äidinkielen tunneillani.

 

Kahdeksannen luokan oppilaista kaksi oli unohtanut tehdä kotitehtävänsä  ja kolmas oli vahingossa tehnyt väärät tehtävät, mutta muut olivat ainakin yrittäneet etsiä attribuutteja eli substantiivien määritteitä. Opettajien unelmaluokalla, 9.C:llä,   k a i k k i   olivat taas tapansa mukaan vastanneet novelleihin liittyviin kysymyksiin. Seitsemännellä oli muutamia työnvieroksujia, ja oma luokkani oli tehnyt kotitehtävät 95-%:sesti...

 

Niin, että teenkö joka tunti yhtä tarkan kirjanpidon? Nykyisin kyllä. Kokeiden valvomisen aikana vieläpä väritän matriisistani unohdukset punaisella, suoritukset vihreällä, erityisaktiivisuuden sinisellä... Oppilaista  näyttää olevan hirmuisen mukava tietää, minkä värinen rivi itse kullekin on muodostumassa. Ideasta kiitos kuuluu biologian opettajakollegalleni, joka esitteli omaa muistikirjaansa, kun eräälle äidille tarvittiin todistusaineistoa siitä, mitä hänen poikansa oli tunneilla tehnyt - tai jättänyt tekemättä. Tarkasta dokumentoinnista on apua.

 

Koulusta tultuani keitin (pika)kahvit ja uppouduin päivän postiin. Lehdetkin luen yleensä vasta työpäivän jälkeen ja saksin niistä kaikenlaista turhaa ja tarpeellista muka myöhempää käyttöä varten. Sama tapa vaivaa ilmeisesti koko ai-opettajajoukkoa - ja joitakin vielä kuulemma eläkkeellä ollessakin.

 

Olen hiljattain palauttanut yhdeksänsien luokkien kirjaesittelyt, ja seitsemänsillä luokilla on parastaikaa omansa tekeillä, joten tänään lueskelen vielä hieman "Kalaharin konekirjoituskoulua miehille". Olen lukenut aiempiakin Mma Ramotswen tutkimuksia, sillä olin utelias tutustumaan itselleni vieraan mantereen arkeen, mutta eniten minua ihmetyttää kirjojen kielen naiivius. Ikään kuin afrikkalainen ajattelu olisi jotenkin lapsenomaista?

 

<-- Takaisin